Varattu, seksiä etsivä nainen

Ensin en tietenkään tunne häntä, vaan avaan oven automaattisesti, mutta kun hän hymyilee kiitokseksi niin huomaan kuka hän on. Huomaan, että hän on ainakin minun ikäiseni, varmasti naimisissa mutta etsii seksiä, ja että hänellä täytyy olla lapsi tai kaksikin ehkä, hänellä on kohtalainen joskin hieman eksentrinen maku ja huononpuoleinen taloudellinen tilanne (kuluneet kengät ja hansikkaat, hyvänlaatuinen mutta tahrainen popliinitakki, kaulassa batiikkiliina, päässään kirkasvärinen neulemyssy, silmälasit — joita hän ei koskaan käytä työssään — sekä takin rintapielessä iskulausenappi).

seksiä etsivä nainen

”No mutta hei”, hän sanoo jalkakäytävällä minun yhä sulatellessani havaintojani mahdollisesti seksiä hakevasta naisesta. ”Menetkö tuonne­päin?” Hän nyökkää päällään siihen suuntaan, johon minä olin jo kääntynyt, joten olisi tyhmää vastata kieltävästi ja livistää. Niin me lähdemme kävelemään rinnakkain sellaisen tunnelman sisältyessä jokaiseen liikkeeseen, kuin koko tilanne voisi hetkellä millä ta­hansa laueta. Tosin ainoastaan minä taisin olla neu­voton. Pikaisesti sivulleni vilkaistessani havaitsin, et­tä nainen hymyili itsekseen tyytyväisenä ja jopa hy­räili jotain laulunpätkää.

”Tiedätkö, että minä todella pidän syksystä”, hän sanoo tuulenpuuskan tuodessa lehtikuuron meidän yllemme. ”On murheellista, kun kaikki kuolee, mutta samalla muuttuu kaikki selkeämmäksi; kesän hitonmoinen rehevyys saa kuvittelemaan kaikennäköis­tä…”

Saan vastatuksi jotakin; tietysti osaan jutella minun puoleeni kääntyvien ihmisten kanssa, mutta tavalli­sesti välttelen joutumasta satunnaisiin keskustelui­hin. Mitäpä kannattaisi vaihtaa joitakin yhdentekeväisyyksiä ja hyvästellä sitten? Minusta syksy on paras kaikista vuodenajoista. Syksy saa ihmiset mene­mään itseensä, mietiskelemään, hengähtämään hie­man kesän irstailujen jälkeen. Syksyllä ihmiset elävät säännöllisesti aivan kuin eivät uskaltaisi ottaa vas­taan kohtalon ja talven haasteita kesän ärsytysten ja ajattelemattomuuden jälkeen. Sade lievittää. Kuran peittää aikanaan lumi. Ihmisillä on hyviä aikomuksia, he työskentelevät tavallista kovemmin (tulevat har­voin kotiin keskellä päivää!), lainaavat rahaa, jos ei­vät ole pystyneet säästämään, ja ostavat itselleen sel­laista mitä ovat toivoneet — useimmat eivät jaksa odottaa joulua — aivan kuin uusien vaatteiden, huo­nekalujen ja kodin tarvikkeiden hankkiminen olisi puolustuskeino pimeyttä ja kylmää vastaan, syvään juurtunut rituaali kesän yltäkylläisyyden säilyttämi­seksi ja talven hiljaisuutta vastaan…

Niin, syksy on hyvä. Kevät on pahempi, sillä sii­hen liittyy naurettavia orastavia toiveita, sen lempey­destä ja valosta ei ole mitään hyötyä! Ja kesällä var­kaan on oltava varuillaan, tai muuten hän säntää sa­manlaiseen vaaralliseen juoksuun kuin luonto unohtaessaan kohtuullisuuden ja tuhlatessaan lahjojaan, liioitellessaan liioittelemasta päästyäänkin. Syksy on varkaan vuodenaika.

Mutta sitähän minä en voi sanoa hänelle hänen kulkiessaan minun vierelläni minua melkeinpä pitempänä, vaikka hänellä onkin ’järkevät’ kengät ja minulla tavallista korkeammat korot. Sen sijaan sa­non jotain säästä, ja se saa hänet hymyilemään. Miten helppo hänen onkaan hymyillä, kun hän kerran pys­tyy hymyilemään pienelle säätä koskevalle huomau­tuksellekin! ”Mutta siihen auttaa se, että on paikka missä asua”, hän hymyilee.

Ja sitten hän ei äkkiä enää hymyillytkään aivan kuin ajatus paikasta, missä hän asui, olisi ollut epämiellyttävä. ”Missä sinä olet työssä?” hän kysyy hieman äkillisesti aivan kuin kat­kaistakseen ajatuksensa kulun. Minä viittaan epämää­räisesti Sorkedalsveienille päin. Me seisomme tun­goksessa Kirkeveienin ja Välkyriegatenin kulmauk­sessa. Elättelen heikkoa toivoa siitä, että minun epä­tarkka, mutta vastaisuudessa hyvinkin sitova paikanmäärittelyni sekoittuisi ja mitätöityisi iltapäivän liikennevilinässä, mutta hänpä tarrautuukin siihen ja pitää siitä kiinni:

”Tuossako rakennuksessa?” Nainen ponnistelee, hän yrittää todella saada kontaktin aikaan.

Minä nyökkään. Nyt olen paljastanut itseni!

”Kustantamossako?” Hän on innoissaan.

Nyökkään jälleen. Tiedän tämän olevan vaarallista, mutta samalla huomaan tiedon tehneen häneen vai­kutuksen, aivan kuin kustantamossa työskentelemi­nen olisi jotain erikoista. Ja minua miellyttää se, että olen tehnyt häneen vaikutuksen! Olen kulkenut hä­nen rinnallaan jalkakäytävällä sata metriä vilkkaana iltapäivänä, ja jo nyt hän käy nimettömyyteni kimp­puun, vieläpä sen olennaisimman puolen kimppuun: hän ahdistelee minun haluani pysyä nimettömänä!

”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyy, mutta huomaa heti, ettei kysymys miellytä minua, ja sanoo itse: ”Ei, eihän se minulle mitään kuulu. Jokainen pitäköön nimensä omana tietonaan jos niin tahtoo. Enhän mi­näkään sano heti nimeäni vieraille!” Hän laskee kä­tensä käsivarrelleni aivan kuin rauhoittaakseen pake­nevaa, pieneksi hetkeksi vain, mutta minulla on mer­killinen tarve vastata.

”Minulle sinun nimesi on Bel Ami”, minä sanon.